Teatteria ja ruokailua Helsingissä

Sain yllä olevan teatterijoululahjan ja saman tien varasimme tyttäreni kanssa (sillä häntähän tuo kortin vinkki seuralaisen valinnasta tarkoitti) liput esitykseen Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin - piti olla nopea, koska melkein kaikki kevään näytökset oli jo lähes loppuunmyytyjä.

Olin lukenut tämän kirjana jo syksyllä tyttäreni suosituksesta ja nyt näimme sen yhdessä teatterissa.

Elina Hirvosen ja Ujuni Ahmedin kirja ja siihen pohjautuva näytelmä Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on kuvaus siitä millaista on kasvaa naiseksi suomalaisuuden ja somalialaisen kulttuurin välimaastossa erilaisten vaatimusten keskellä. Tästä linkistä pääsee Kansallisteatterin sivuille lukemaan näytelmästä ja sen taustoista tarkemmin. 

Tämä postaus ei ole analyysi tai arvostelu näytelmästä, mutta kovasti se kosketti. Näytelmässä pääsi kokemaan suuria tunteita, näyttelijät olivat loistavia ja näyttämön erilaiset värit kuvastivat hienosti vaihtuvia tunnelmia. Oli myös tanssin ja musiikin iloa. Koska kirja ei ollut varsinainen juonellinen romaani, mietin miten sen kaiken saa esiin näytelmässä, mutta hienosti kaikki oli toteutettu - ja miksei olisi, koska kyseessä on Suomen parhaita teattereita.

Vielä erityisen koskettavia hetkiä itse näytelmän ulkopuolelta oli, kun puoliajalla eräs ohi kulkenut vanhempi naishenkilö sanoi toverilleen "Näin ne nuoret muuttavat maailmaa" ja näytöksen loputtua teini-ikäisten koululaisryhmä nousi taputtamaan seisaaltaan.

Kansallisteatteri on tietysti rakennuksenakin hieno sekä ulkoa että sisältä. Toki olen kulkenut siitä ohi lähes aina Helsingissä käydessäni, mutta itse teatterissa olen käynyt aikaisemmin ainoastaan kerran joskus 90-luvun alussa.

Teatterinäytöksen jälkeen päädyimme syömään päärautatieaseman Olivia-nimiseen italialaisravintolaan, jossa emme kumpikaan olleet käyneet aikaisemmin. Tyttäreni ystävä tätä suositteli ja nyt myös minä voin suositella. Vaikka itse rautatieasemaa ei voi kutsua erityisen hienoksi tai viihtyisäksi, oli tämä ravintola sitä kumpaakin. Ruoka oli myös kohtuuhintaista ja söin todella hyvän sienirisoton. 

Pakko tunnustaa, että kouluajan kanarisotosta oli jäänyt mieleen sen verran epämääräinen fiilis, että tämä oli elämäni ensimmäinen kerta, kun rohkaistuin tilaamaan risottoa ravintolassa. Mutta en siis vertaile tätä risottoa koulun vastaavaan, vaan se oli loistavan hyvää ihan millä mittapuulla tahansa 😅.

 

Tällä reissulla tuli ruokittua erityisen hyvin sekä sielu että ruumis, koska vielä illalla tavattiin 80-luvun luokkakaverini kanssa kliseisesti Stockan kellon alla ja kävimme jo perinteeksi tulleen tavan mukaan Fazerin kahvilassa. 

Parin päivän reissu pääkaupunkiin sujui mukavasti ja seuraavana aamuna istuin jo junassa matkalla kotiin.